Paholaiset ja Bay of Fires

Itärannikolla Freycinetistä kohti pohjoista voi nähdä toinen toistaan upeampia maisemia. Me saimme kokea sieltä pari maistiaista, jotka laittoivat meidät vannomaan, että ensi kerralla vietämme vielä enemmän aikaa itärannikolla.

Bisheno on lähin kaupunki kun Freycinetistä ja Coles Bayn kylästä lähtee kohti pohjoista. Pienessä kaupungissa ei sinänsä ole juuri katseltavaa. Ökylomakoteja löytyy sieltäkin merimaisemilla. Bishenon parasta antia on ehkä Natureworld, East Coast Wildlife Sanctuary, Tasman Highwayn varrella ja kauniilla merimaisemilla.

Koska Tassiessä oltiin, niin täällä oli paljon Tasmanian paholaisia, useissa aitauksissa. Eräässä aitauksessa oli kolme deviliä lounaalla. Eläintenhoitaja piteli kädessään luista sapuskaa, josta devilit kilpailivat. Toisessa aitauksessa oli nuoria devileitä keskenään. Näihin lihaa syöviin pussieläimiin rakastuu viimeistään täällä. Milakin alkoi matkan edetessä tykkäämään pikkudevileistä, vaikka alkumatkasta näkikin sellaisen syövän rottaa ja vähän kauhistui.

Tasmanian paholainen, Pussiahma

Tasmanian paholaisia löytyy vain Tasmaniasta. Se on yksin elävä yöeläin ja maailman suurin elossa oleva lihaa syövä pussieläin. Urokset painavat 8-12 kg ja naaraat 6-8 kg. 10-kiloisella devilillä on 40 kiloisen koiran puruvoima. Devilin leuat ja hampaat pystyvät rikkomaan luita. Eurooppalaiset kolonialistit antoivat eläimelle nimen devil, sen mustan värin, voimakkaan äänen ja terävien hampaiden vuoksi.

Paholaiset ovat enimmäkseen haaskan syöjiä ja voivat kerralla syödä jopa 40 % oman painonsa verran. Ne kulkevat öisin pitkiä matkoja ruokaa etsien ja asettuvat syömään isompaa raatoa. Heidän aterioiksi kelpaavat myös liskot, linnut, kalat ja hyönteiset.

Vauva devil on riisin jyvän kokoinen syntyessään. Emo kantaa poikasta pussissaan 8 kuukautta tämän synnyttyä. Kahden vuoden iässä paholainen saavuttaa aikuisiän.

Tasmanian paholaiset kärsivät tarttuvista kasvotuumoreista, Devil facial tumor disease (DFTD). Kasvaimet kasvoissa ja suun alueelle pystyvät leviämään eläimestä toiseen parittelun tai ryhmässä ruokailun aikana, kun ruuasta tapellessa tulee kasvokontakteja. Tauti löydettiin vuonna 1996 ja sen jälkeen paholaispopulaatio on vähentynyt puoleen. Tauti esiintyy yleensä aikuisissa eläimissä. Tasmanian länsiosista tautia ei olla vielä tavattu. Lännen ja idän populaatiot ovat jokseenkin erilaisia, tosin niillä ei ole geneettisiä eikä fyysisiä esteitä risteytyä keskenään. Sairauden leviäminen lännen devileihin on siis mahdollista. Yhdenkään paholaisen ei tiedetä parantuneen sairaudesta.

Paholaisia ja sairautta tutkitaan hygieenisten ansojen avulla. Kun devil on joutunut ansaan, se tutkitaan, sirutetaan ja kuvataan ennen vapaaksi päästämistä. Tautiin on kehitetty ja kehitetään rokotetta, mutta tämän hetkinen rokote estää taudin vain 20 %:lla yksilöistä. Rokote annetaan paholaisille ruuan sisällä.

Devilien geneettinen diversiteetti on pieni, koska ne elävät vain yhdellä saarella ja ne ovat kokeneet aiemminkin jo merkittäviä populaation laskuja, jossa geenien alleelivaihtelua on menetetty.

Kengurut olivat vapaana eläinpuiston alueella. Menimme ruokkimaan heitä. Nämä olivatkin nälkäisiä. Ne tulivat omilla pikku kätösillä melkein avaamaan meidän kourat, joista pelletit löytyivät. Kahdella oli pussissaan Joey (eli poikanen), välillä pää kurkistaen, välillä pelkkä pitkä koipi riippuen pussin ulkopuolella.

Sitten oli baby devilin aika. Menimme heidän aitauksen luo. Siellä asuivat neljä 10 kuukauden ikäistä deviliä, Jack, Jill, Tom ja Jerry. Minä sain mennä aitaukseen sisään ja istua puunkannon päälle. Antti jäi lasten kanssa ulkopuolelle kuvaamaan matalan aidan taakse. Paholaisten hoitaja otti pentueen ainoan tytön, Jillin kangaspussiin, niin että hänen päänsä näkyi. Otin hänet tiukasti syliini. Häntä sai silittää ja rapsuttaa. Musta puhdas turkki oli ihanan pehmeä. Paholaisilla on usein valkoinen läikkä jossain kohtaa turkkia. Jillillä oli masussa. Hänen veljellään, joka pyöri välillä meidän jaloissa, oli selässä valkoinen kohta. Enpä olisi ikinä kuvitellut silittäväni Tasmanian deviliä, saati pitäväni sylissä. Ihana kokemus. Aikaa oli reilusti 15 minuuttia. Lopuksi devilin hoitaja antoi tyttöjenkin silittää pikkuista. Eipä moni pikku tyttö voi sanoa silittäneensä paholaista.

Devilin rapsuttelun jälkeen kävimme katselemassa kuinka kaksi nokkasiiliä imi herkkutahnaansa ohuilla nokillansa ja vielä pitemmillä ja ohuilla kielillänsä. Lopuksi tytöt kirmasivat leikkipuistoon kiipeilemään ja liukumäkeen. Eläinpuisto oli mukavan rauhallinen, vierailijoita ei ollut paljoa. Paikka oli ihan meren rannalla. Souvenirshopista mukaan tarttui toki jotain. Aava oli erikoistunut tahtomaan joka kaupasta uuden eläinpehmon.

Bishenosta on reilun tunnin ajomatka Tasman Highwaytä (A3) St. Helensiin, joka on ihan kunnon kokoinen pikkukaupunki palveluineen. Ohitimme kuitenkin sen ja ajoimme suoraan Binalong bayhin, pikkuruiseen merenrantakylään.

Pysähdyimme Merestä-ravintolan eteen. Menimme sinne lounaalle. Nimikin jo kertoi, että perustaja oli suomalainen. Valitsimme listalta rapupizzat. Niillä oli hintaa 30 aud (noin 18 €). Ajattelimme, että tytöille riittää pizzan kuoret. Istuimme tunnelmallisella terassilla. Pizzoissa kesti kauan, vaikka ravintolassa oli meidän lisäksi vain muutama muu. Mutta ne olivatkin sitten matkan parhaat pizzat. Tytöille itseasiassa maistui tällä kertaa muukin osa kuin kuori ja vähän mietimme olisko pitänyt tilata kolme pizzaa. Pohja oli lähes täydellinen, pehmeä ja sitkeä.

Lounaan jälkeen lähdimme oranssien kallioiden etsintään. Binalong Bay on Bay of Firesin, 50 km:n pituisen merenrantakaistaleen eteläpiste. Bay of Fires saa nimensä rantojensa kallioista, joilla on oranssia jäkälää. Emme tienneet tarkalleen missä kohtaa hienoja kallioita on. Laitoimme gmapsiin vain jonkun kohteen tuolta 50 km:n matkalta. Tosin jossain kohtaa kallioita alkoi myös näkyä rantatielle. Kun tulimme Bay of Fires national parkiin, metsäiselle tielle, sieltä lähti hiekkateitä lukemattomille eri nimisille rannoille. Sieltä piti vain osata valita omansa näkemättä minne päätyy. Me ajoimme ensin Gardensiin, joka oli kai umpimähkään  valittu.

Sattumalta osuimme todella kauniiseen paikkaan. Tytöt olivat halunneet jäädä autoon. Eivät tienneet eivätkä ymmärtäneet mitä menettivät. Kallioilla oli oranssia jäkälää ja niitä pitkin oli helppo laskeutua rannalle. Oranssit kalliot toivat hienoa kontrastia rannalle, joka oli valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä.

Jatkoimme autolla takaisin päin. Kokeilimme Jeanerette beachiä. Sielläkin oli kallioilla jäkälää, mutta hyvin maltillisesti. Halusin nähdä vielä kolmannen biitsin. Lähellä oli Cozy Corner beach south. Jalkauduimme sinne. Siellä kalliot ja niiden oranssi jäkälä olivat taas hienommat.

Mutta viereisellä rannalla näin vieläkin upeampaa oranssin hohtoa. Vaikka olin luvannut, että tämä oli viimeinen, niin menimme vielä yhteen, vaikka tytöt vinkuivat. Cozy Corner beach north oli se, josta löysimme mahtavimmat oranssin leimut kallioilla. Pitkän valkoisen hiekkarannan toisessa päässä oli valtavat kalliot, joita oranssi jäkälä peitti lähes kokonaan. Meillä molemmilla oli yhteinen toive, ensi kerralla tänne asumaan ja uimaan. Olisimme halunneet niin kovasti uimaan tänne täysin kirkkaaseen veteen pienten ja isojen kallioiden tehdessä maisemasta mielenkiintoisen. Tämä paikka oli vaikeinta jättää tällä matkalla. Tässä hetkessä meillä oli kuitenkin autossa kyllästyneet lapset ja seuraava kämppä yli kahden tunnin ajon päässä, johon olimme siirtymässä. Nyt viimeistään minun oli luvattava itselleni, että palaan tänne joskus.