Kaunis Freycinet

Jatkoimme Hobartista itärannikkoa pitkin pohjoisempaan päin, Tasman Highwayta (A3). Seuraava kohteemme oli Freycinet, Tasmanian ehkä kuuluisin nähtävyys ja siellä oleva Coles Bayn kylä. Ajoa oli 193 km, reilu pari tuntia. Aava nukahti taas heti takapenkille, Milalla oli siksi vähän tylsää. Pienet kylät Orford ja Triabunna olivat matkan puolivälissä. Pysähdyimme Swanseassa lasten lounastauolle. He söivät makaroonia ja jauhelihasoosia eväsrasiasta. Minun lounaani oli yksi suklaacookie.

Coles Bay on pieni lomakaupungin oloinen paikka kilometrin päässä Freycinet National Parkin visitor centeristä. Majoituimme siellä Big4 Iluka holiday parkiin, jossa on mökkejä, karavaanitilaa ja telttailumahdollisuus. Mökit ovat ulkoa vähän karun näköisiä, mutta sisältä avautui siisti kahden makuuhuoneen ja avoimen keittiö-olohuonekompleksin kokonaisuus. Tytöt olivat riemuissaan heidän huoneensa kerrossängyistä. Australian standardien mukaan alle 9-vuotiaat eivät saa nukkua yläpedissä. Emme kuitenkaan halunneet viedä lapsilta sitä riemua, että kerrankin sai nukkua ylhäällä. Skandinaavisesti sisustetussa kylppärissä oli matkan ensimmäinen ammeeton suihku, mikä oli kivaa vaihtelua. Lavuaarin alla oli pienet siistit laatikot, joihin sai laittaa tavaroita. Ei täyttynyt lavuaarin taso, niin kuin yleensä. Tänne oli kiva asettua viideksi yöksi.

Netti oli, mutta aika heikko. Respan vieressä se toimi parhaiten. Myös meidän terassilla se pelitti paremmin kuin sisällä. Yhtenä iltana tein blogipäivitystä. Koska kuvat eivät latautuneet mediatiedostoon kämpässä eikä terdellä, kävin tekemässä sen respan vieressä penkillä. Pimeä oli tullut jo ja tuuli puhalsi kylmästi. Kietouduin Antin huppariin ja katselin kuinka tietokone latasi kuvia hitaasti, mutta varmasti. Respan katolta kuului kohta räminää. Sieltä hyppäsi kolme tummaa pussieläintä, he taisivat olla jonkinlaisia possumeita.

Coles Bay

Ensimmäisenä aamunamme heräsimme pilviseen hiukan viileään päivään. Ennusteissa onneksi oli seuraaville päiville kirkkaampaa taivasta, aurinkoa ja lämpöä. Tuona päivänä tutustuimme Coles bayhin. Pieni ruokakauppa oli 50 metrin päässä, samoin lähin ranta Muirs beach. Kävelimme Coles bayn esplanadia, yksikaistaista rantatietä. Matkan varrella oli houkuttelevia kallioisia pieniä merenpoukamia. Freycinetin vuoristomaisema kohoaa komeana Coles bayn vieressä. Veneretkifirman tiskiltä hain esitteen ihan huvikseen. Retki Wineglass bayhin veneellä olisi kustantanut meidän perheelle 500 aud (310 €). Päätimme pysyä sen osalta suunnitelmassa kävellä sinne itse.

Coles Bayssä kävellessä näimme kivan näköisiä loma-asuntoja, joitakin todella hienojakin kivitaloja upealla maisemalla. Kyllä täältä loma-asunto kelpaisi. Kävimme pienessä keskustassa, yhden lyhyen kadun pätkän mittaisessa. Sieltä löytyi myös pieni ruokakauppa ja kaksi ravintolaa.

Toinen päivämme oli ihanan lämmin. Lähdimme Coles bayn keskustaan lounaalle, jossa nautimme matkan siihen asti parhaat pizzat. Pohja oli ihanan rapea päältä ja pehmeä sisältä. Antti valitsi prosciutton ja minun pizzassa oli kanaa, fetaa, artisokkaa ja pinjan siemeniä. Tytöt jakoivat lasten fish’n chipsin.

Friendly Beaches

Tuona päivänä suuntasimme puolen tunnin päähän Friendly beachille, jonka olin netistä bongannut käytäväksi paikaksi. Hiekkatien parkkipaikalta oli kuiva metsäinen parin minuutin kävelytie, kunnes saavuimme valtavan kokoiselle täysin valkoiselle hiekkarannalle. Meri tuli rantaan turkoosina mukavan kokoisina aaltoina. Paikka oli maagisen kirkas ja puhdas. Meidän lisäksi biitsillä oli muutama ihminen, jotka hekin lähtivät pian pois. Valtava unelmamesta lähes täysin tyhjillään. Antti kirmasi heti aaltoihin. Lapset pomppivat ja juoksivat rantaan tulevissa aalloissa. Vesi oli virkistävän viileätä, mutta siihen tottui. Tämä biitsi meni ehdottomasti meidän top 10:een, mm. Kengurusaaren Stokes bayn seuraksi.

Wineglass Bay

Sääennusteita katsoen valitsimme trail-päiväksi lämpimän ja aurinkoisen. Taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi, juuri niinkuin olin toivonut. Mukaan otettiin kaikki vesipullot täysinä kylmää vettä, Antin illalla paistamat pizzat ja laatikollinen timtameja (suklaakeksejä). Ajoimme ensin National park visitor centeriin, josta ostimme 24 tunnin lipun autolle, 45 aud (28 €). Jos National parkissa käy vain kävellen vuorokauden lippu on vieläkin halvempi.

Trailin lähtöpaikalle oli muutaman minuutin ajo. Parkissa oli paljon autoja, mutta onneksi parkkitilaa löytyi vielä. Vessatauon jälkeen lähdimme suorittamaan kuuluisaa Wineglass Bay trailia, joka netin tietojen mukaan oli edestakaisin yhteensä 6 km. Lookoutille oli puolen tunnin käppäily ja se oli melkein trailin puolivälissä. Reitti oli helppokulkuista ylämäkeä, mutta täydet reput painoivat. Trail kulkee Mount Amosin ja Mount Maysonin huippujen välistä, reitti on vähän kuin vuorelle kiipeämistä. Matkalla ohitimme valtavia pyöreähköjä kiviä, jotka tunkeutuivat reitille. Tytöt vähän vinkuivat, mutta jaksoivat ihan hyvin. Se oli tässä kohtaa turhaa vinkunaa, koska kiipeäminen oli heistä  välillä tylsää.

Tulimme lopulta lookoutille, joka on 230 metrin korkeudella meren pinnasta. Näkymä alas Wineglass bayhin oli upea. Täydellisen kaareva valkoinen ranta halasi turkoosin sinistä vettä. Pidimme lapsille ruokataukoa, jolloin pizzat maistuivat.

Antti oli koko matkan lookoutille purnannut, kuinka lapset eivät jaksa tehdä trailia alas biitsille. Arvioitu menopaluuaika oli 1,5 tuntia. Minä olin lähes viimeiseen asti sitä mieltä, että menemme yhdessä. Olin melkein luovuttamassa ja lähdössä yksin, kun Antti suostui katsomaan kuinka trailin alku menee lasten osalta.

Edessä oli noin tuhat porrasta ensin alas päin ja takaisin tullessa ylöspäin. Kiviportaat olivat helppokulkuisia ja niiden väleissä oli tasaisempaa hiekkatietä. Trailin suorittaminen ei siis vaatinut kiipeilytaitoja tai kummempaa tasapainoa, mutta jaksamista kyllä. Metsässä kulkeva reitti oli tarpeeksi leveä eikä hankalia kohtia tullut vastaan. Periaatteessa mukavaa käveltävää. Tosin ylös tulo lasten kanssa vähän jännitti. Aava teki puolivälissä puskapissan. Timtamit luvattiin perillä. Kun aaltojen äänet alkoivat kuulua, muuttui maastokin tasaisemmaksi. Vesi alkoi näkyä puskien välistä ja näimme, että olimme jo melkein alhaalla. Takana oli reilu puoli tuntia laskeutumista pienillä tauoilla. Perillä oli meidän yllätykseksi myös vessat.

Valkoisella rannalla oli joitakin kymmeniä ihmisiä ja muutama vedessäkin. Etsimme varjoisat kivet itsellemme. Oli pizzalounaan ja timtamien aika. Lapsia oli vaikea saada pysymään aloillaan, vaikka sanoimme moneen kertaan, että nyt kannattaa lepuuttaa jalkoja nousua varten. Wallabi kävi eräiden rannalla lounastajien luona ja hengasi pitkään. Olikohan siellä hänelle tarjolla jotain syötävää? Minä viihdyin valtavan hyvin lähes täydellisessä maisemassa. Olimme “viinilasin” pohjalla ja reunat kaartuivat kauniina vuorina meidän molemmilla puolilla.

Kun kerran maailman kuululla rannalla oltiin, niin halusin uimaan. Vesi oli viileää, mutta päivä oli niin lämmin, että sinne oli helppo mennä. Mikään varsinainen lasten kohde tämä ei ole. Valtavan kipuamisen lisäksi aallot ovat välillä ihan kunnon kokoiset. Siitä huolimatta meidän lasten lisäksi muitakin lapsia oli tänne suoriutunut omin jaloin.

Antti ja lapset lähtivät jo kiipeämään ylös, kun minä jäin vielä nauttimaan hetkestä vedessä. Hetki muuttui yli puoleksi tunniksi, kun en vain malttanut lähteä niin kauniilta rannalta. Vedessä tuli niin raikas olo, että alkunousu meni todella mukavasti.

Nousu ylös 1000 portaineen meni minulta puolessa tunnissa, parilla lyhyellä tauolla. Kunnon hörppy vettä jokaisella tauolla teki hyvää. Samalla repun paino väheni mukavasti. Antti oli vienyt ainoan aurinkorasvamme. Vähän pelkäin, etten vain pala. Iholla ei käytännössä ollut enää rasvaa vesileikkieni jälkeen. Tosin kello oli jo kolme iltapäivällä. En saanut Anttia ja tyttöjä kiinni nousun aikana. Oletin, että heillä on sitten nousu sujunut aika hyvin.

Saavuin nousun loppuun lookoutille ja olin kyllä helpottunut. Rankin osuus oli ollut melko rankka, vaikka olisin toki voinut edetä hitaamminkin. Lähdin mahtavalla fiiliksellä laskettelemaan lookoutilta alas kohti parkkipaikkaa. Matkalla tulivat vastaan taas valtavat kivimöhkylät, vaikka reitti oli osin eri kuin noustessa. Saavutin Antin ja tytöt pari sataa metriä ennen päätepistettä. Se oli iloinen jälleennäkeminen. Niinkuin arvelin, tytöt olivat kivunneet portaat aika hyvin. Aava oli tarvinnut kantoapua vain vähän, parinkymmenen portaan verran. Parkkipaikalla Aava teki retken viidennen pissan, osa niistä oli tehty pusikkoon. Ainakin oli neitiä nesteytetty riittävästi.

Coles Bayn rannat

Coles Bayssa pääsee uimaan isolle Muirs Beachille ja sen hienolle hiekalle. Sen lisäksi ovat lukemattomat pienet rantapoukamat kallioineen, joista voi valita omansa. Yksi sellainen on Freycinet national parkin alueella oleva Honeymoon bay. Se on muodoltaan kuin Wineglass bay fun size, todella pikkuinen pyöreä kallioiden reunustama lahden poukama.

Parina iltana istuimme läheiselle rannalle kallioille. Aurinko oli laskemassa. Emme nähneet sitä alhaalla horisontissa olevien pilvien vuoksi, mutta se muodosti koko ajan mielenkiintoisia värejä taivaalle. Taivas oli kauniin violetin oranssi ja muuttui koko ajan. Tästäkin oli tulossa yksi lempipaikoistamme maailmassa. Hobart oli ihan ok, ei niin ihastuttanut, mutta tämä oli niin ihana ja sympaattinen paikka, että Tassie ja Coles Bay ovat myös seuraavan Aussimatkamme listalla.