Eläimellistä ”Gemmurusaaressa”

Kengurusaaressa tai “Gemmurusaaressa” niin kuin meidän tytöt sanovat, haluttiin nähdä kovasti eläimiä. Saaren iso viehätys on se, että milloin tahansa vastaan voi tulla mielenkiintoinen eläin. Saamme olla myös onnellisia, ettemme tälläkään kertaa ajaneet yhdenkään yli.

Ensimmäisenä iltana paluumatkalla biitsiltä laitoin merkille, kuinka muutama ihminen oli tien sivussa tutkimassa jotain. Näin vilaukselta koalan maassa. Äkkiä auto pysähdyksiin ja koalan luokse. Se kiipesi puuhun, mutta oli hyvin näkyvissä. Se päästeli tuttua possumaista röhkintää, jota olimme kuulleet Great Ocean Roadin trailillä. Se oli uroskoalan todella oudon kuuloinen kutsuhuuto. Tässä myös yksi vastaus Milan eiliseen kysymykseen, ”Miten koalat ääntelevät?”. Koala kiipesi korkealle puuhun, mutta pystyimme seuraamaan sitä sielläkin hyvän tovin. Se alkoi maistella lehtiä, kuinkas muutenkaan, koala kun on.

Kun olimme Cape Bordan majakalla, niin majakkaa kiinnostavampi nähtävyys taisi olla iso lisko, joka tuli ulos puskasta heti kun olimme parkkeeranneet perille. Sen liskomaista kävelyä varjoon saimme seurata pitkään. Pusikosta pompahti myös pari kengurua. Näimme heistä vain vilauksen, sitten he olivat taas pusikossa ja jäivät sinne rapisemaan.

Yhtenä päivänä kohteemme oli tuttu Seal Bay, jonne oli alle tunti ajamista Kingscotesta. Perillä ostimme boardwalk family -lipun, 49 aud (30 €). Visitor centerissä oli esillä nuoren hylkeen luuranko, aikuisen ja vauvan karvainen nahka sekä merestä löytynyttä kasvia tunnusteltavana. Kipusimme pitkän boardwalkin alas rannan viereen, jossa hylkeitä näkyi jo köllimässä. Tällä kertaa ketään ei näkynyt ylempänä puskaisella rannalla, vaan kaikki lojuivat veden lähellä. Rannalla oli kymmeniä ehkä lähemmäs sata hyljettä. Jotkut kieppuivat vedessä, jotkut tulivat rantaan levolle ja jotkut hinasivat itsensä rannalta veteen viilentymään. Australian merileijonat käyvät saalistamassa jopa 100 kilometrin päässä rannasta ja viettävät ravinnonhakuretkillään 2-3 päivää. Seal bayn tutkimuksissa eräs uros oli sukeltanut jopa 275 metrin syvyyteen ja ollut veden alla 12 minuuttia kerrallaan.

Rannalla oli yksi valtava köriläs. Vierestä löytyi emo ja sen poikanen, jotka kuonottelivat toisiaan. Nämä Australian merileijonanaaraat ovat lojaaleja omalle rannalleen ja palaavat aina samalle rannalle lisääntymään. Urokset saattavat vaihtaa rantaa ja näin varmistavat hyljepopulaation geneettisen vaihtelun. Australian merileijonilla on harvinaisen harva 18 kuukauden lisääntymissykli mahdollisesti rajallisten resurssien vuoksi.

Remarkable Rocksille ajettaessa saarta halkovan Playford Highwayn vieressä oli muutama turisti tähyilemässä. Arvelin taas, että siellä on jotain. Pysäytimme auton ja siellähän oli koala puussa. Kova tuuli tuiversi hänen karvaansa. Tämä oli meidän toinen onnekas villikoalabongaus saarella.

Hylkeiden katselemista sen sijaan jatkoimme, kun ajoimme saaren lounaispäässä olevan Admiral Archin luo. Tuona päivänä oli alkanut kova tuuli (, josta kerroin edellisessä postauksessa) ja poistuessamme autosta, tuuli tuntui vielä kovemmalta. Kävelimme pitkää puulankkuista tietä alemmas ja tuuli todella otti koville. Se syöksi valtavan voimakkaita puuskia ja hankaloitti jopa etenemistä. Olimme ihanassa paikassa, mutta minua vähän suututti, että tuuli pilasi suuren osan tämän kertaisesta kokemuksestamme. Täällä asuivat Uuden-Seelannin karvahylkeet, joitakin näimme jo kaukaa laskeutuessamme. Luolamaisen kaaren luona kallioilla niitä köllötteli enemmän. Koko ajan silmä löysi lisää tumman ruskeita möhkäleitä, jotka paljastuivat hylkeiksi. Luola antoi hetkeksi suojaa pahimmalta tuulelta, mutta takaisin päin tullessa, tuuli taas riepotteli. Ei kuitenkaan niin paljon, ettemme olisi jääneet hetkeksi ihastelemaan hylkeen poikasta, joka oli emon nisässä kiinni.

Viimeisenä päivänämme ajoimme saaren keskelle Parndanaan, puolisen tuntia. Menimme samaan wildlife parkiin, jossa olimme kahdeksan vuotta sitten. Sisäänpääsy oli perheeltä 102 aud (63 €), hiukan hintava. Kengun ruoat piti ostaa erikseen. Hold a koala -kokemukseen oli pituusraja 140 cm, koska koalat ovat aika painavia. Seinällä oli mitta, jossa Mila oli 125 cm ja Aava 105 cm. Sovimme, että minä ostan lipun itselleni ja tytöt pääsevät silittämään. Koala-aitaukset löytyivät ensimmäiseksi. Sitten katseltiin altaassaan pulikoivia sinisiä pieniä pingviinejä. Kenguruaitauksessa asustivat samat tummat kengurut kuin viimeksikin. Kun heitä syötti, he ottivat somasti kädestä kiinni. Lapset syöttivät innoissaan kaikki ruuat. Hädin tuskin jäi meille yhtään syötettävää. Sitten pitikin mennä ostamaan vielä kaksi pussia lisää ruokaa.

Vilkaisimme dingoja. Yksi heistä loikosi vanhan auton romun päällä. Tytöt näkivät ensimmäistä kertaa myös nokkasiilin. Jatkoimme syöttämispuuhia wallabiaitauksessa, joista moni hyppi pakoon, mutta osalle kelpasi. Suuntasimme Koala holdiin. Sain Affy-nimisen koalan syliini ja tytöt tulivat häntä silittämään.

Tien vierellä ja laitumilla hyppiviä kenguruita näimme tällä kerralla vähemmän kuin viimeksi, mutta muutaman kuitenkin. Eli saari on edelleen nimensä veroinen.