Ensiaskeleet Tasmaniassa, Hobart tutuksi

Tasmania on kiehtonut meitä pitkään ja olen vuosikausia halunnut päästä kokemaan sen. Koska pidämme niin kovasti Kengurusaaresta ja Uudesta-Seelannista, niin arvelimme pitävämme myös Tasmaniasta. Tasmania on ollut omalla Must Visit -listallani top viidessä jo monta vuotta. Se onkin meidän pääkohteemme tällä matkalla.

Lähes sydämen muotoinen Tasmania on Australian eteläpiste. Sen erottaa Australian mantereesta Bassinin salmi ja 240 km. 500 000 asukkaan Tasmanian pääkaupunki on itärannikolla sijaitseva Hobart. Vielä 30 000 vuotta sitten Tasmania oli yhteydessä manner-Australiaan, jolloin ihmiset asuttivat sen. Kun merenpinta nousi, noin 12 000 vuotta sitten, Tasmanian aboriginaalit kehittyivät omaan suuntaansa mantereen aboriginaaleihin verrattuna. Tasmania on saanut nimensä hollantilaisen Abel Tasmanin mukaan, joka ensimmäisenä eurooppalaisena löysi saaren vuonna 1642.

Tasmania on vuoristoinen saari, jonka korkein huippu on 1617 metriä korkea Mount Ossa. Saaren keskiosan ylänkö on tuhansien järvien aluetta. Endeemisiä eläinlajeja ovat tasmanian paholainen (pussiahma) ja pussihukka. Muita Tasmanian eläinkunnan asuttajia ovat Australian mantereellakin tavattavat vompatti, vallabi, vesinokkaeläin, sinipingviini, delfiini ja valaat.

Toisin kuin Kengurusaari, Tasmania on iso, pinta-alaltaan 68 000 km2. Siihen tutustuminen kunnolla sopii tehdä road trip -meiningillä useassa kohteessa asuen. Hobart ja Freycinetin alue itärannikolla olivat selkeät, mutta kolmatta mietimme kovasti. Päädyimme pohjoiseen, saaren toiseksi suurimman kaupungin, Launcestonin lähistölle.

Roadtrip: Hobart – Tasman Peninsula – Bruny Island – Freycinet – Bay of fires – Launceston

Hobartiin

Aloitimme ”sydänsaareen” (tytöt innostuivat sydämen muotoisesta saaresta) tutustumisen luonnollisesti Australian eteläisimmästä kaupungista, Hobartista, Tasmanian saaren kaakkoisosasta. Aboriginaalien palawa kani-kielellä kaupunkia kutsutaan nimellä Nipaluna.

Hobart sijaitsee Derwent-joen varrella, lähellä Mount Wellingtonia. Noin 250 000 asukkaan Hobartissa asuu 40 % Tasmanian väestöstä. Hobart on Sydneyn jälkeen Australian toiseksi vanhin kaupunki.

Valaanpyyntiaikoina Hobart oli Eteläisen Tyynenmeren valaanpyyntitukikohta. Hobartissa on maailman toiseksi syvin luonnon satama. Se on monien Antarktis-tutkijoiden tukikohta ja maailmanympäripurjehtijoiden pysähdyspaikka.

Saavuimme Tasmaniaan, paikallisemmin Tassieen, Melbournesta pikaisella tunnin lennolla. Sää oli aurinkoinen ja helteinen. Antti pääsi ensimmäisten joukossa autovuokraamo Bargainin jonoon, kun me muut menimme hakemaan laukkuja hihnalta. Siihen se hieno edistyminen kuitenkin tyssäsi. Vuokraamossa näytti olevan kova kiire ja jonoa kertyi moninkertaisesti enemmän kuin muille vuokraamotiskeille. Antti sai asiansa hoidettua, mutta automme ei ollut vielä valmis. Meidän piti odottaa puoli tuntia. Tytöt olivat nälissään ja saivat mussuttaa lentokoneessa tarjottuja minibretzeleitä ja aamupalalta mukaan otetut muffit. Täysi aula alkoi hiljentyä ja tytöt leikkivät pitkällä puunrunkoa muistuttavalla penkillä. Odotusta oli lopulta melkein tunti. Sitten saimme käyttöön MG-katumaasturin koko Tasmania-ajaksemme eli kahdeksi viikoksi. Parkkipaikalla näimme iloksemme, että automme oli virkeän siniturkoosi.

GMapsi (Google maps) taas päälle ja suunnistamaan seuraavaan kotiin. Ylitimme Derwent-joen komeaa siltaa pitkin ja olimme Hobartin keskustassa. Ajoimme satama-alueen läpi ja lähdimme nousemaan ylöspäin. Hobart olikin hyvin mäkinen kaupunki, mieleen tuli sekoitus Dunedinia, Cape Townia ja San Franciscoa. Monet kadut olivat jopa pelottavan jyrkkiä. Meidän Bay View apartments oli Poets streetillä korkealla mäellä. Kaksikerroksisen asunnon alakerrassa oli olohuone ja keittiö, yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta ja siisti kylppäri. Kuusi yötä kustansi meille 885 €. Kotiuduimme ja nälkä ajoi meidät seuraavaksi lähimpään Colesiin (aussien suuri ruokamarketketju) viiden minuutin ajomatkan päähän. Teimme siellä kunnon ruokaostokset moneksi päiväksi. Bakery-osastolta löysimme pilkkahintaisen blueberry cheesecaken. Tytöt löysivät sateenkaariraitaisia mehujäitä. Mansikat olivat myös edullisia. Varsinkin Mila alkoi kyllästyä, vaikka me olisimme vertailleet hintoja ja ostelleet vielä pitempäänkin. Huonoa käytöstä siis tuli, vaikka mehujäätkin oli luvattu.

Keskustassa

Seuraavana päivänä tutustuimme Hobartin keskustaan, jonne oli noin 1,5 km matkaa. Aamupäivä oli kaatosadetta ja piti meidät sisällä. Isoksi ongelmaksi keskustassa muodostui parkkipaikan löytäminen. Sitä hankaloitti se, että Hobart on täynnä yksisuuntaisia katuja, eikä GMapsi tuntenut jokaista, vaan neuvoi väärin. Onneksi laittomuuksilta kuitenkin vältyttiin. Ajoimme vartin pyörimisen jälkeen Argyle parkkiin, isoon parkkihalliin, joka oli täynnä autoja. Levelistä 5 löysimme pitkän etsimisen jälkeen parkin ja pääsimme vihdoin jalkautumaan keskustaan.

Kohteemme olivat vierekkäiset Elisabeth Streetin Street Mall ja Cat and Fiddle Arcade Shopping Mall. Sadetta ripautteli vielä, joten kadulla käppäily ei houkutellut. Cotton On, naisille, miehille ja lapsille perusvaatetta myyvä liike on jokaisessa Australian kaupungissa. Tällä kertaa sieltä tarttui mukaan kukkahameet tytöille. Lululemon on urheiluvaatekauppa, josta tuli mukaan treenitoppi. Myös tähän ketjuun olen tutustunut vain Australiassa.

Hobartista löytyy paljon vanhoja taloja, pieniä kirkkoja katujen varrella ja pieniä puistoja. Ydinkeskustan ulkopuolellakin asuintalot ovat pieniä ja vanhoja, melko brittityylisiä. Ne ovat somia, mutta ikinä ei itse haluaisi sellaisessa asua. Vaikka pienien talojen pihat ovat pieniä, niissä näytti kasvavan usein runsas puutarha.

Lähdimme alkuillasta vielä satama-alueelle katselemaan, kun sää näytti selkiytyneen. Siellä oli vanha purjelaiva. Satama-altaan luona meille vinkattiin merihevosesta. Siellä todella oli sellainen matalassa vedessä. Yht’äkkiä lapsetkin olivat innolla mukana tässä satamakäppäilyssä, kun jotain mielenkiintoista tuli vastaan. Merihepo oli ihan hyvän kokoinen ja lillui matalassa vedessä pienten meritähtien ja roskien seassa. Pian kuitenkin rankkasade yllätti ja juoksimme sisälle autoon.

Merihepoa piti mennä etsimään, kun toisen kerran tulimme satamaan, aurinkoisemmalla säällä. Eihän sitä enää silloin löytynyt.

Salamanca Market

Lauantaina suuntasimme sataman viereen Salamanca markettiin. Se on pitkä katu kojuja ja vain lauantaisin auki. Emme siis voineet edes valita hiljaisempaa päivää tähän tarkoitukseen. Ensin etsimme kuitenkin ilmaista parkkia. Siinä meni jokunen vartti. Auton sai muutaman korttelin päähän keskustasta. Market pystytetään kadulle, joka normaalisti toimii autotienä ja olimmekin ajaneet siitä pari päivää sitten. Kojut myyvät paikallisia tuotteita, kuten hunajaa, lasi- ja hopeakoruja, puisia leikkuulautoja, vaatetta, saippuaa, maisematauluja. Ihmisiä oli valtavasti. Väen tungos pakotti etenemisvauhdin minimaaliseksi enkä pystynyt keskittymään kojujen tarkasteluun. Puutuotekojuilla pysähdyin katselemaan. Nitchi Design Hobart myi hienoja tammipuisia esineitä. Lasinaluset olivat hienoja ja Antti valitsi niistä sellaiset, joihin oli maalattu pöllöjä. Ne jäivät marketin ainoiksi ostoksiksi, koska Antin ja lasten jaksaminen oli aivan lopussa kun saimme kahlattua marketin loppuun.

Mount Wellington

Mount Wellington, Kunanyi, kohoaa 1271 metrin korkeuteen kaupungin yllä. Se on melkein 200 metriä korkeampi kuin Cape Townin ikoninen Pöytävuori. Wellingtonille on helppo tehdä päiväretki kävellen, pyöräillen tai autolla. Pikkuväen kanssa me valitsimme luonnollisesti auton.

Sinne on helppo puolen tunnin ajo keskustasta. Pian alkoi kuitenkin näyttää siltä, että huippu on pilvessä.  Lämpöasteita oli ylhäällä arviolta 10 astetta vähemmän kuin alhaalla. Tuulenpuuskat tuntuivat kylmiltä, mutta tuuleton ilma oli ihan ok hupparissa. Lyhyiden boardwalkien lisäksi huipulla oli pieni sisätila, jossa saatoimme lämmitellä. Siellä selvisi, että myös James Cook oli kiivennyt tälle vuorelle. Huipulta näimme vain pilveä, mutta toki muutama foto oli otettava. Tytöt menivät pian autoon lämmittelemään, kun me hengasimme vielä hetken ylhäällä. Kun laskeuduimme autolla muutama kymmentä metriä, Hobart alkoi jo alhaalla näkyä.

MONA

Olin ostanut itselleni lipun (38 aud eli 24 €) Tasmanian kuuluisimpaan museoon ja Hobartin yhteen suosituimmista nähtävyyksistä. David Walshin perustama The museum of old and new art eli MONA sijaitsee Derwent-joen varrella ja sinne menee myös laivayhteyksiä keskustan satamasta. Jollain nettisivulla sitä sanottiin jopa aikuisten huvipuistoksi.

Antti ja tytöt jättivät minut museoon kolmeksi tunniksi. Lapset eivät olisi kuitenkaan jaksaneet kävellä siellä niin kauan kuin minä. Itse näyttelyn lisäksi alueella on elävää musiikkia, pientä ruokailumahdollisuutta, hengailualue säkkituoleineen ja mm. iso tramboliini. Itse museo on kolmessa kerroksessa maan alla, jonne johti leveät kierreportaat ja toki myös hissi.

Näyttelyn teemana oli sex and death. Näiden teemojen lisäksi sokkeloisessa näyttelyssä kävellessä vastaan tuli monenmoista muutakin. Menin portaita ensin alimpaan kerrokseen, jossa tuli ensimmäisenä vastaan sveitsiläissyntyisen Thomas Huberin “Abyss”, kaksi viiden metrin korkuista maalausta, jotka kuvastavat museon henkeä. Void bar tarjoili juomia myös heti alkuun. Pitkä leveän käytävän päässä saksalaisen Julius Poppin ryöppyävä vesitaide vangitsi katseen. Tietokonetta apuna käyttäen alas putoava vesi muodosti jokaisella kerralla sanan, joita oli kymmeniä erilaisia.

Ensimmäisestä huoneesta, johon menin löytyi Jean-Luc Moulènen abstraktit “kökköset”, joista yksi jäljitteli kuplivaa terästä, yksi puunlohkoa ja yhdessä olin näkevinäni valkoiset yhteensulautunet ihmishahmot.

Sitten nousin portaita labyrintin omaiseen tilaan, jossa päädyin suureen saliin. Nurkassa oli kellellään Gregory Barsamianin valtava kuparin hohtoinen pää, jossa oli ikkunoita. Pään sisällä risteili valtava määrä välkkyvää verkostoa. Oliko se sitten vertaus ihmisen aivoissa tapahtuville asioille? Valtavan salin seinä oli täynnä Sidney Nolanin (1917-1992) A4-paperille tehtyjä puu- ja vesivärimaalauksia 1620 kappaletta. Yhdessä ne muodostivat seinän mittaisen käärmeen. Samassa salissa alkoi neljän muusikon jazz-konsertointi, flyygelillä, rummuilla ja kahdella puhaltimella klo 4 pm.

Yksi lempipaikoistani oli Womens’ room from men. Seinällä oli kymmenittäin vaaleasta massasta tehtyjä naisten alapäitä, karvattomia ja karvallisia sekä kaikkea niiden välistä. Niitä pääsi katselemaan pehmotuoleille tai Zizi the Affectionate couchille, punaiselle karvaiselle sohvalle, jonka sisällä oli vibratoiva audiomekanismi. Kieltämättä siinä oli mukava istua.

Yksi lempitauluistani oli Del Kathryn Bartonin The whole of everything, taideteos oli sekamelska ihmisolentoja, joilla oli usempi tissipari ja joukossa pyöriviä kissoja.

Kiinalaisen Ai Weiwain White house oli valkoinen pylväsrakennelma puuseinäisessä huoneessa. Untitled White library oli kuubalaisen Wilfredo Prieton käsialaa. Huoneessa oli 5000 pelkästään valkoista kirjaa ja lehteä kirjahyllyissä. Sokkeloisen Monasta tekivät pyöreät tunnelit, joissa oli käytetty valoraitoja luomaan tunnelmaa.

Englantilaisen Richard Wilsonin teos “used sump oil” oli aluksi todella hämäävä. Huoneeseen mentiin yksi kerrallaan. Korkeiden laitojen takana oli valtava määrä mustaa öljyä, jota en heti huomannut. Öljy heijasti peilikuvaa ja sitten huomasinkin, että öljyä oli piripinnassa laitojen takana. Öljyyn olisi helposti saattanut dipata vahingossa kätensä tai vaikka kameransa.

Monassa oli myös alue, joka ei sopinut lapsille. Sinne kuljettiin pitkien samettiverhojen reunustamaa käytävää pitkin. Käytävän päässä oli Englantilaisen Mat Collishawn teos “Bullet hole”, iso luodin reikä eläimen turkissa. Samalta alueelta löytyi myös belgialaisen Berlinde de Bruyckeren köydestä roikkuva hevospatsas, sekä yhdysvaltalaisen Meghan Boodyn teos The mice and me. Siinä nuori balettitanssija makaa lasipiirongissa hiirten kanssa.

Jos museosta löytyi naisen vaginoita, niin chileläisen Juan Davilan öljyteos “The arse end of the world” esitti alapäitään esitteleviä miehiä kengurun kera. Se löytyi musisointisalongista, jossa prameille vanhahtaville tuoleille sai istua kuuntelemaan sooloartistin kitaran soittoa.

Museossa oli mainittu myös Suomi. Englantilaisen Charles Sandisonin teos Encyclopedia oli tietokoneella tehty valoprojektio, jossa sanat vilisivät toistensa lomassa etsien omaa paikkaansa jonkinlaisessa järjestyksessä. Taiteilija asuu nykyisin Tampereella.

Minä vietin museossa kolme tuntia. Jos oikein syventyy, niin saisi siellä koko päivänkin vietettyä. Lopuksi kuuntelin parin kappaleen verran jazzahtavaa konserttia, joka juuri alkoi. Antti ja lapset tulivat sovitusti hakemaan minua. Vietimme jonkin aikaa Monan alueella. Lapset kävivät trampalla, jonka alaosaan kiinnitetyt kellot kilisivät pomppiessa.