Kaksi lentoamme Suomeen menivät oikein mukavasti. Dohassa meillä oli aikataulun mukaan vain tunti ja 40 minuuttia aikaa vaihtaa konetta, vähän eri meininki kuin tullessa, joten olin todella tyytyväinen, kun lentomme laskeutui etuajassa. Toisella lennolla pääsimme kippistämään onnistuneelle äititytär -matkalle.
Helsinki-Vantaalle laskeuduttua meillä oli reilusti aikaa ennen kuin Tampereen junamme lähti. Istuimme Espresso Houseen, minä chai lattelle, Mila marjasmoothielle. Tuntui oudolta olla nyt tässä. Äsken olimme täällä lähtökuopissa, orpoina kahdestaan. Tähän väliin mahtui tunteiden vuoristorata, helpotuksen ja tuskan hetket, tavoitteellinen puurtaminen, onnen ripaukset ja itsensä toteuttaminen, uuden oppiminen, itseen tutustuminen ja unelmien toteutuminen.
Puolitoista tuntia IC-junassa meni madellen, koska me molemmat odotimme niin valtavasti Antin ja Aavan näkemistä. Olimme perillä Tampereella ennen seitsemää juuri kun aurinko oli laskenut. Tytöt pinkaisivat välittömästi juoksuun, kun näkivät toisensa. Tämä hetki oli epätodellinen. Mila puhkesi kyyneliin Aavaa halatessaan. Se kertoi, kuinka valtavat tunteet tässä olivat mukana. En minäkään ilman kyyneliä säilynyt, kun sain vihdoin halata Anttia ja pussata kaiken ikävän edestä. Jos koko matka oli täysin uusi ja ihmeellinen kokemus, niin oli tämäkin, kun olimme taas yhdessä.
Home Sweet Home, nyt todella tuntui siltä.
Lähdin tälle matkalle nimenomaan toteuttamaan minua, en rentoutumaan. Siksi ei ollut mikään ihme, etten palannut levänneenä Suomeen ja matkan jälkeinen 7 vuoron työputki tuntui uuvuttavalta. Uupumuksesta huolimatta olin itsenäistynyt tavoitteeni mukaan, olin myös löytänyt omat rajani sille mitä voin ja haluan yksin tehdä. Ikävä oli ollut suurempi, kuin olin etukäteen kuvitellut, mutta olin myös oppinut nauttimaan siitä. Samalla kun itkin ikävääni, itkin onnen kyyneliä, koska meillä oli niin tärkeät ihmiset kotona odottamassa.
Huomasin, että koin matkan viimeisellä osuudella enemmän ikävää kuin Kosgodassa. Luulen, että ikävään vaikutti myös kohdemaa ja olo turvattomuudesta ja outoudesta. Uskon, että esimerkiksi Australiassa en olisi kokenut itseäni niin yksinäiseksi ja ikävöinyt niin paljoa. Olin enemmän varuillani, kun olimme keskenämme tyttöporukalla. Kaikki tapaamamme paikalliset olivat ystävällisiä. Epäilyttäviä kysymyksiä tuli, mutta silloin hälytyskellot soivat ajoissa ja kieltäydyin kohteliaasti jatkoista. Kosgodassa muiden vapaaehtoisten tuoma turva oli yllättävän suuri, jonka ymmärsin vasta kun jäimme kahdestaan.
Kelläpä ei olisi mielessä listaa asioista, jotka haluaa elämässään toteuttaa. Vapaaehtoistyömatkan jälkeen sain vetää yhden rastin omalle listalleni. Tämä kuitenkin tuntui jäävän isommaksi asiaksi kuin pelkäksi rastiksi tai yliviivatuksi tavoitteeksi. Suurin toiveeni tältä matkalta oli kilpikonnien hoitamisen lisäksi se, että kokisin tämän olevan minun juttuni. Se toteutui. Ennakko-odotukseni eivät olleet vain työhönsä kyllästyneen utopistisia haaveita. Koin tekeväni asioita, jotka ovat sydäntäni lähellä ja joihin minulla on kiinnostus ja henkinen palo. Sain hyvästellä Kosgodan ja kilpparit fiiliksellä, että tämä todella oli se, mitä halusin ja kaipasin. Tätä haluan myöhemminkin. Eikä tämä tunne ole haihtunut yhtään kotiin ja arkeen paluun jälkeen. Joskus vielä, ennemmin tai myöhemmin, me ja kilpparit tapaamme taas. Ei mennyt kauaa, kun aloin suunnitella jo seuraavaa vapaaehtoistyömatkaa. Olin ehkä rakastunut tähän…
MAhtavaa kuulla, että tuo osoittautui niin hienoksi kokemukseksi. Itselläni ei ole vapaaehtoistyöstä kokemusta, kun suhtaudun niihin vähän epäileväisesti. Ehkä jokin paikka minullekin kuitenkin löytyisi.
Juu kyllä tuntosarvet pystyssä kannattaa näitä suunnitella ja tehdä. Seuraavaksi katselen Galapagossaarten volunteering-mahdollisuuksia.